Klikkaa kuvaa nähdäksesi kuvan oikeassa koossa.

Matkakertomus

Ylemme yhdistyksen puitteissa käyneet muutamalla pitkällä loma/messu- ja excursiomatkalla, 1992 Yhdysvalloissa (New York-New Orleans-Los Angeles/Denver) ja pääkohteemme oli NFPA:n annual meating, New Orleansissa. 2003 Australiassa (Singapore-Melbourne-Alice Springs-Darwin) ja ammatillisena kohteena Amcor yhtymän tehdas lähellä Melbournea.

Yhdistyksen jäsenten lomamatka Peru-Bolivia-Argentiina 16.2 - 1.3.2008 Tälle kiertomatkalle emme etsineet varsinasita ammatillista aspektia, kokosimme vain jäsenistä matkustushaluisen porukan kasaan. Matkareitti oli pitkä ja suhteellisen raskas, mutta erittäin antoisa.
Lensimme ensin Madridiin, jossa yövyimme ja aamukoneella lähdimme ylittämään isoa vettä kohti Perua ja Limaa.
Limassa vietimme muutaman päivän tutustuen kaupunkiin ja maan kulttuuriin mm. museokäyntien avulla.
Lento merenpinnassa sijaitsevasta Limasta 3600m korkeudessa sijaitsevaan Cuzcoon oli lyhyt, mutta muutos oli erittäin radikaali.
Korkealla sijaitsevan Cuzcon ilma oli erittäin ohutta ja vähähappista, joten meidänkin porukastamme ensimmäiset ottivat lisähappea jo parin tunnin kuluttua saapumisesta.
Lisähappea olikin sitten saatavilla kaikissa mahdollisissa paikoissa missä turistit vain liikkuivat, niin busseissa kuin hotelleissakin.
Korkean paikan leirin oireita lievittämään oli cocateetä tarjolla hotellin aulassa jatkuvasti ja cocakaramellejä sai ostaa kaupoista ja kaupustelijoilta.
Ohut ilma yllätti meidät kaikki, niin heikoksi tunsi itsensä hyväkuntoisinkin. Mutta kaupungissa oli hyvä lääkäriasemaverkosto ja apua saatavilla kaikkina vuorokauden aikoina.

Yksityinen sivujuonne Arjan ja Karin matkassa oli kummityttö Paulinan tapaaminen.
Olen ollut Paulinan kummitäti World Visionin kautta nelisen vuotta ja kun matka nyt kävi lähelle hänen kotipaikkaansa, otin yhteyttä World Visioniin ja kysyin tapaamisen mahdollisuutta.
Asiat sovittiin suomen toimiston kanssa ja Limasta vielä soitin varmistussoiton että kaikki on kunnossa. Meidän piti mennä Paulinan ktoikylään, mutta alueella olevat mellakat katsottiin niin vaarallisiksi turisteille, että Paulina ja hänen äitinsä tuotiin Cuzcoon meitä tapaamaan.
Pieni tyttö kansallispuvussa, sierettyneet varpaat sandaaleissa, huopahattu päässä, tuli virkailijan käsipuolessa hakemaan meitä hotellista. Sinä hetkenä tiesi täysin varmasti, että kuukausittain maksamani ja suomen mittapuun mukaan pieni raha on kohdistunut juuri sinne minne sen on pitänytkin. Paulina ja hänen äitinsä puhuivat murretta, joten tarvitsimme kaksi tulkkia tullaksemme ymmärretyiksi. Ymmärsimme miten erilaisessa maailmassa tytön kotikylässä eletään, aikakäsityskin on aivan toinen kuin meillä. Paulinan syntymäpäivä on todennäköisesti tiedossa, hän on nyt 9v, mutta hänen äidillään ei ollut muistikuvaa omasta iästään. Veimme tuliaisiksi vaatteita ja muuta pienelle tytölle soveltuvaa sekä kuvakirjan meidän eläimistöstämme. Toivottavasti sitä kirjaa katsotaan paikallisessa koulussa ja samalla avarretaan lasten maailmaa.
Voin siis suositella kaikille kummiksi ryhtymistä, vähällä voi tehdä paljon.

Perun ehkä pääkohteemme oli Machu Picchun rauniokaupunki.
Bussilla aaumuvarhain matkasimme alamäkeä kohti Urubamba-joen laaksoa, josta lähti ainoa julkinen kulkuvälinen kohteeseen, juna.
Kapea rata kulki joen pengertä n 50km matkan ja viimein saavuimme Aquas Calientesin kylään, josta jatketaan bussilla ylös inkakaupungin raunioille.
Nuo bussit ovat kaupungin ainoat autot eikä niillä voi liikkua kuin keskusaukion ja rauniokaupungin välillä, sillä muita teitä ei ole. Juna tai helikopteri ovat siis ainoat kulkuvälineet joilla Machu Picchulle pääsee.
Koska Machu on alempana kuin Cuzco (3600m > 2400m) kaikkien oli huomattavasti helpompaa liikkua ja hengittää.
Inkakaupunki oli juuri niin kaunis ja ihmeellinen kuin kuvista ja tarinoista voi päätellä, näimme siis yhden maailman seitsämästä ihmeestä vielä loistossaan.

Paluumatka Cuzcoon olikin sitten huomattavasti kivikkoisempi, sillä alueella oli aloitettu mellakat kansallisomaisuuden yksityistämistä vastaan sekä maataloustuotteiden hinnoittelun parantamiseksi.
Aseistettu vartija junassa, kivet raiteilla, myöhästyneet bussit, poltetut renkaat tiellä, sorakasat, kivet, ne loivat aikamoisen jännitysmomentin paluumatkallemme.
Kaikki sujui kuitenkin ilman haavereita, mutta matkaohjelmaa jouduttiin tilanteen vuoksi hieman muuttamaan. Pääsimme lähtemään Cuzcosta kohti Boliviaa, Punon kaupunkia ja Titicaca-järveä vasta seuraavana iltana, joten matkalle suunnitellut nähtävyydet vaihtuivat ankeaan yömatkustamiseen.

Aamusumuinen ja tihkusateinen Titicaca ei näyttänyt parhaita puoliaan, mutta rajan ylitys sujui suhteellisen kivuttomasti leimasinten viuhuessa molemmin puolin rajaa.
Kaikki on tässä maailmassa mahdollista, nyt on nähty sitten autojen siunaaminenkin kirkollisin menoin. Bolivian puolella pysähdyimme pienen kaupunkiin ja sen kirkon edustalla oli markkinameininki parhaimmillaan.
Kukkia ja erilaisia koristeita oli paljon myynnissä ja kuohuviiniä kannettiin laatikoittain. Oppaamme selvitti, että kyseessä on uusien autojen tai ainakin omistajalleen uuden auton siunaaminen. Juhlaan osallistuu perhe ja sukua, juhlakalu koristellaan kukin ja siunauksen jälkeen poksautetaan kuohujuoma. Vaikka meitä hymyilyttääkin ajatus, mutta siellä se oli perin vakava toimitus joka uusoittiin jopa puolen vuoden välein hyvän onnen varmistamiseksi.

Titicaca on maailman korkeimmalla sijaitseva purjehduskelpoinen järvi, mutta ei minulle Päijänteen tuntumassa syntyneelle mitenkään sykähdyttävä noin järvenä ajatellen.
Kävimme kantosiivellä Kuun saarella ja Auringon saarella, mutta nousevan myrskyn vuoksi jouduimme jättämään Uru-intiaanien kelluviin saariin tutustumisen väliin, valitettavasti.
Majoituimme Inka Utama-hotelliin jonka viiden tähden luokituksesta meillä jokaisella oli omat mielipiteensä. Hotellin yhteydessä oli kansanperinteen museo, joka oli erikoistunut kansanparantamiseen ja shamanismiin.
Paikallinen shamaani teki coca-lehtien avulla muutamalle meistä ennustuksen, joten tulevaisuudessa voimme todeta hänen taitonsa.

Bolivian puolella näimme sikäläistä kivirakentamista, Tiwanacu-kulttuurin keksuksen rauniot. Kulttuurin arvellaan aikanaan tuhoutuneen kerralla Titicacalta nousseen tsunamin alle.
Bussimatkalla La Paziin näimme meikäläisestä näkökulmasta katsottuna suoranaista kurjuutta. Kuraisia katuja, keskeneräisiä ja puoliksi raunioituneita taloja, paljon ihmisiä elämässä sen keskellä.
Saavuimme rinnetietä ja La Paz avautui upeana laaksossa. Kaupunki on maailman korkeimmalla sijaitseva metropoli, 3500-4200m. Vastakohtien kaupunki sekin, meidän upea hotellimme oli sitä toista ääripäätä näkemästämme.
La Pazissa saikin sitten lääkäri juosta huoneiden välillä vinhaa vauhtia, niin monella oli matkalla saatua kröhää, kuumetta ja muuta vaivaa. Mutta hienosti kaikki toimi ja hotellipoika sai toimeksiannon noutaa lääkkeet kaupungin apteekeista.
Lentoon lähtö La Pazin kentältä olikin mielenkiintoinen kokemus. Ohuessa ilmassa kone tarvitsee huomattavasti pitemmän kiitoradan saadakseen ilmaa siipiensä alle, mutta onneksi paikallisopas informoi meitä ennen koneeseen nousua paniikin välttämiseksi.

Buenos Airesiin saapuessamme ilmasto vaihtui taas aivan toiseksi, saatoimme kaivaa kesävaatteet esille.
Kiersimme kaupunkia yhdessä ja erikseen, näimme sataman vanhat ilotalo-korttelit ja kaupungin Tango-salongit. Pihvit olivat runsaita ja maukkaita sekä viini hyvää, siinä päällimmäiset muistot kaupungista.

Kotimatkallemme meinasi käydä hullusti, sillä lähtöpäivänä kaupungin yllä viipyi kunnon rankkasade. Kadut tulvivat oikein kunnolla ja tunnelma liikenteessä oli samanlainen kuin meillä ensilumen sataessa pääkaupunkiseudulle.
Paikallisoppaamme alkoi jo hikoilla reippaasti kun bussia ei näkynyt ja lennon lähtöaika lähestyi. Hänen onnekseen ehdimme juuri ja juuri koneeseen ja pitkä kotimatka saattoi alkaa.

Rankka oli reissu, mutta hieno ja ikimuistoinen kokemus varmaankin meille kaikille.